Himoliikkuja

Luin Laura Pörstin Antiliikkujan, joka avasi sosiologista näkökulmaa liikkumiseen liikuntaa harrastamattoman ihmisen näkökulmasta. Olen pitkään miettinyt, miksi juuri kuntosali on ottanut "oikean liikunnan" aseman. Kirja valistaa meitä, että 90-luvulla terveyden näkökulma on yleistynyt mm talouspoliittisista syistä, joka lienee muuttanut liikunnan painopistettä hauskanpidosta ja urheilusta kuntoilun suuntaan. Samalla hän pohtii minkälaisia näkymättömiä esteitä voi olla, että ihmiset eivät hakeudu liikunnan pariin. Näkisin, että tätä voisi tehokkaammin käsitellä enemmän tutkimustiedon kuin henkilökohtaisen kokemuksen kautta: kirjailijan kokemus alkaa varsinkin kirjan loppupuolella tuntumaan yhä enemmän uhriutumiselta kun hän kertoo kävelleensä tuntien lenkkejä puolison kanssa ennen lasten saamista ja pyöräilleensä 60km päähän kesämökille. Ei kukaan ainakaan psykiatrin vastaanotolla vähättele lyhyenkään kävelylenkin merkitystä. Ymmärrän toki, että kirjan narratiivin kannalta on tehokasta rinnastaa kirjailijan häpeä liian vähäisestä liikkumisesta hänen ADHD-lapseensa, joka aiheuttaa paheksuntaa liikkumalla paikoissa, joissa pitäisi istua hiljaa paikoillaan. Kirjan keskeinen viesti onkin kyseenalaistaa liikuntakulttuuria, missä liikunta rajataan lajien harrastamiseksi kaupallisen toimijan tiloissa kun taas melkein missä tahansa muualla sosiaalinen normi on olla paikallaan. 

Kirjassa etenkin arvostellaan kuntosalia ja ryhmäliikuntaa kapeasta normista kävijöiden suhteen. Itse taas olen miettinyt, että kuntosali on ainakin juoksua paljon inklusiivisempi huomioiden fyysiset vaivat ja huonokuntoiset. Huomioitavaa on myös, että lapseni isän mukaan Eastonin 24/7-kuntosalilla noin 40% kävijöistä näyttää ei-kantasuomalaisilta. Onko tälläistä prosenttia juuri missään muualla kuin ehkä jalkapallossa ja rugbyssa? 

Kirja sai minut myös pohtimaan omaa historiaani liikkujana. 

Monien identiteettiin vaikuttaa sekä perhe että koululiikunta. Hiljattain 50v täyttänyt ystäväni totesi, että hän ei ole hyvä kestävyyskunnon osalta vaan hänellä on "nopeat lihassolut". Tämä väite perustui koululiikunnan juoksukilpailuiden tuloksiin. Itse näkisin, että ei kannattaisi vetää liian vahvoja johtopäätöksiä omista ominaisuuksista sen perusteella, kuinka nopeaa suoriutuu treenaamatta 800-1500m matkoista lapsena suhteessa luokkatovereihin. Toisaalta oma pärjäämiseni noissa kisoissa lienee ollut yksi kannuste juuri kestävyyslajeihin. 

Äidilläni on ollut hyvä tasapaino hyöty- ja hauskuusliikunnan suhteen: hän pyöräili 20km työmatkat lumettomalla kaudella Oulussa ja harrasti mm sulkapalloa. Isä puolestaan on suuntautunut enemmän fyysisiin maatila-tyyppisiin töihin ja lisäksi tehnyt pitkiä kävelyitä ja nykyään myös pyörälenkkejä. Vasta nyt asiaa miettiessä ymmärsin, että olen omaksunut juuri äidiltäni hyötypyöräilyn normin: itsekin aikaa ennen lasta pyöräilin 10-20km työmatkoja ja muut asiointimatkat. Näköjään olen siirtämässä ajatusta myös seuraavalle sukupolvelle, sillä olen vanhempana satsannut laadukkaaseen ja kevyeen ensipyörään heti kun tajusin, että jopa 2-3v aloittavat pyöräilyn (meillä meni käytännössä 4v, koska hankin pyörän loppusyksystä, jolloin lapsi vielä arasteli). 

Minullakin on ollut kauteni, jolloin identifioiduin Antiliikkujan kirjoittajan tapaan enemmän intellektuelliksi kuin urheilijaksi. Tämä ajoittuu nuoruuteen ja opiskeluaikaan. Toki hyötypyöräilin Ruskeasuolta käsin, mutta näin että jumpissa ja kuntosalilla käyminen on pinnallisia ihmisiä varten. Itse puolestani laukkasin opiskelijajuhlissa (jälkikäteen katsoen olin juuri epäitsenäisesti ajatteleva laumaihminen). 

Heräsin joskus opintovuosien loppupuolella siihen, että minun tulisi tarkistaa asenteitani suhteessa liikuntaan. Motivaattorina tässä oli aika tavallinen syy: niskakivut. Löysin tieni ryhmäliikuntoihiin, kuntosalille, juoksuun ja kokeilin pitkän tauon jälkeen hiihtämistä: lähdin mekko päällä etenemään Keskuspuistoa Ruskeasuolta pohjoiseen ja sai ihan taistella että malttaisin kääntyä takaisin. Itseä ei ole toisin sanoen rajoittanut pukeutumisnormi, jota Antiliikkujassa tuodaan esille. 

Kävin jo valmistuneena lääkärinä 2010 Naisten Kympissä, joka on hyvä esimerkki matalan kynnyksen tapahtumasta, missä on luvallista myös kävellä eikä aikaa oteta. Lähdin jostain takarivistä ohittaen ensimmäiset 5km massoja. Keskuspuistossa vanhempi mies laski juoksijoiden järjestystä ja oma lukuni oli 83. Koska itsellä ei ollut urheilukelloa, kysyin aikaa samaan aikaan maaliin tulleelta ja se oli reilu 47min. Vasta useita vuosia jälkikäteen ymmärsin, että silloin olisi kannattanut rohkeasti lähteä vaikka puolimaratonille. Uskon, että nyt kykenisin hyvässä vireessä tuohon aikaan, mutta se olisi jo aika äärisuoritus. 2010 se oli reippaampi lenkki. Vasta suunnistuksen parissa opin, että ei kilpailu ole niin vakava asia vaan aikuisten leikkiä. Tuolloin ajattelin, että jos kilpailupäivälle osuu huono vire, osallistumismaksu menee hukkaan. 

Suunnistusurani alkoi muistaakseni vuonna 2007 tai 2008 kun menin kaverin seuraksi HS Iltarasteille (arvostan ennakoivaa tekstinsyöttöä joka korjasi "iltarastit" "itärasteiksi"). Sain opastusta lähinnä kompassin käyttöön. Alkuvuosina suunnistukseni kuitenkin pohjautui enemmän teiden, polkujen ja pistemäisten kohteiden lukemiseen. Kesti useampi vuosi ennen kuin aloin aktiivisemmin huomioimaan korkeuskäyriä. Muistan vieläkin peli-illan, jossa joku totesi että suunnistaessa voi ehkäistä virheitä jos lukee kahta kohdetta eikä vain yhtä. Sen sijaan, että olisin mennyt suunnistuskouluun, opin siis yhden suunnistustekniikan vuodessa tai parissa. Itsereflektion määrä ei ollut kovin korkealla tasolla, mutta nautin siitä että sain tehokkaan treenin (2,5-3h juoksua metsässä A-radalla). Aika nopeasti jätin emitin käytön pois kun sijoittuminen tuloslistan hännille kuitenkin hävetti jonkin verran. Vaikka sähläämisen määrä oli suuri, en muista että olisin koskaan täysin eksynyt.  

Eräänlainen käännekohta oli 2018 kun olin suunnistustreffeillä ja seuralainen ihmetteli miksi tiesin rastin olevan yhden kumpareen takana ("se on vain siellä"). Olin siis saavuttanut eräänlaisen seniorin aseman kyseisessä kokoonpanossa. 

Vielä vahvempi käännekohta oli elokuu 2023 kun menin jälleen poikkeuksellisesti viralliseen ajanottoon Oulurasteilla Pikkarilassa. Olin listan puolivälissä B-radalla, mikä oli radikaali parannus suunnistuksen alkuvuosiin. Tämä ruokki halua aktiivisemmin kehittyä suunnistuksessa. Olin jo aikaisemmin liittynyt Rastihaukkoihin, mutta aktivoiduin vasta 2024 Itärastien tullessa maksuttomiksi jäsenille, joka toi myös sopivasti painetta osallistua Itärastien järjestelyihin. Liityin seuraan, koska olin kiinnostunut ratamestarina toimimisesta, mutta puheideni perusteella minulle suositeltiin myös Sportti-Haukkoja (valmennusryhmä kisoihin suuntautuneille tai muille kehitysintoisille, tänä vuonna treenit avattu koko seuralle). Noihin aikoihin olin myös törmännyt YouTubessa Kuntoilijan suunnistusvideoihin, jotka ruokkivat uteliaisuutta osallistua itse kilpailuihin. 

2024 kuvioihin tuli mukaan myös Livelox, jonka lanseerasin vasta Venlojen viestissä. Edessä oli samanlainen työstö häpeän kanssa kuin emitin suhteen: vaikka olin jo siirtynyt paremmille sijoituksille kuntorasteilla, edelleen tuntui että kaikki muut Liveloxin käyttäjät oli nopeampia oman nuolen mennessä jossakin tuntuvasti perässä. Nykyään onneksi käyttäjien profiili on monipuolistunut, mutta Urhean yöcupissa olen edelleen melkein se hitain. Tämä voi selittyä sillä, että kokeneemmat, mutta fyysisesti hitaammat osaavat joka tapauksessa piirtää reittinsä kartalle. Huomaan, että itsekin pystyn tuohon nykyään, mutta kyllä niitä välejä edelleen tulee, joista on hyödyllistä katsoa tarkka GPS-jälki. Aikaisemmin toin esille, että Livelox tuo sopivaa suhteellisuuden tajua omiin virheisiin, koska harvoin ne näyttävät siellä yhtä isoilta kuin tuntuvat maastossa. Livelox-häpeä kuitenkin on selvä ilmiö: jotkut eivät julkaise omaa suoritustaan jos suoritus menee liian huonosti. 

Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa rankisijoitukseni on ikäryhmäni 14. (kiitos sprinttikisojen, metsässä olen vielä keskimääräinen) ja jossa lähden kilpailuun ainakin omasta mielestä ennakkosuosikkina. Sain siis kultaa am erikoispitkältä 2.6. Tässä on toki huomioitava, että normaalisti kisoissa on useampikin itseä selvästi kovatasoisempi suunnistaja, joten omaa kehitystä on parempi seurata esimerkiksi kilometrivauhtina suhteessa oman ikäsarjan huippuihin. Esimerkiksi ihan ensimmäisessä kisassani ero oli 5min/km, mutta tämän vuoden vastaavassa kisassa enää 4min/km. Hyvä suoritus olisi 2min/km ero kärkeen, mihin olen toistaiseksi pystynyt ainoastaan viesteissä. SM-kilpailuissa toki asetelma voi mennä täysin uusiksi. 

Näin jälkikäteen katsoen omalla suunnistusuralla oppimiskäyrä on ollut tarpeettoman hidas: suunnistuskoulu olisi ollut hyvä siinä vaiheessa kun homman sai käyntiin ja Livelox olisi kannattanut ottaa heti käyttöön kun se ilmestyi. Toisaalta kun kyse on kestävyyslajista, virheet on ainakin kuntoilun puolesta kehittävää, vaikka niistä ei oppisi suunnistusteknisesti mitään. 

Halusin tällä tarinalla hieman kyseenalaistaa oletuksia mitä saattaa liittyä aktiivisesti liikkuviin ja jossain lajissa pärjääviin. Arvelen, että itse olen kestävyyskunnon puolesta voittanut geenilotossa, mutta suunnistuksen kannalta oleellisempi kynnys monelle on kartanluku, jossa auttaa aktiivinen opettelu ja kokemus.