Raatojuoksu 2025

Suunnistusblogi on ollut pitkään harkinnassa, mutta viimeisin sysäys siihen oli kun selvisi, että 2025 Raatojuoksu 10km radan taltioinut vloggaaja+bloggaaja Munkkirasti on julkaissut keittokirjan "Insinöörin keittokirja". Oma taideblogini on nimeltään "Insinöörin taideopas" joskin tämä toimii nykyään lähinnä Instagramissa. Nimi viittaa siihen, että minulla ei ole humanistisen alan koulutusta, joten nautin lähtökohtaisesti kuvataiteesta ilman mittavaa taidejargonin sanavarastoa. Koska insinöörit ovat yliedustettuina suunnistuksen parissa, olen tässä skenessä enemmän oman ammattikuntani eli psykiatrian edustaja. Tämä ei siis tarkoita, että määräisin itselleni pro auctore ADHD-lääkkeitä vaan ymmärrän perusinsinööriä syvällisemmin virheiden hallintaan liittyvää psykologiaa. Olen toki myös suunnistajana enemmän hajamielistä kuin perfektionistista koulukuntaa. 

Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin olen osallistunut lisenssiä vaativiin suunnistuskisoihin. Vaikka am-mitali tuli sprinttikisoista, olen ollut siinä käsityksessä, että pitkät suoritukset olisivat oma juttuni. Ei ehkä vuorokausien ultramatkat, mutta ainakin sellaiset 2-4h suoritukset, joita on tullut tehtyä vuoden sisään rogainingissa ja Jukolan pitkässä yössä. Nyt terveyden salliessa tavoitteena oli Vuoden raato- titteli eli osallistuminen 20km matkalle. Toki oikeasti ajattelin, että pystyn parempaan aikaan, mutta pitkän suorituksen aikana myös voi sattua kaikenlaisia virheitä... 

 Facebookin suunnistusryhmässä on ollut keskustelua kulttuurin siirtymisestä keskipitkiin matkoihin. On tuotu huolta D21-sarjan niukasta osallistumisesta SM-erikoispitkälle ja pohdittu miten keski-ikäiset naiset jaksavat Venlojen viestin 2026 matkoja. Samoin ollaan argumentoitu, että pitkät matkat karkoittavat nuorison lajista. Olen itse D40-sarjalainen ja oman sarjani erikoispitkät matkat ovat noin 12km. Raatojuoksu on siis pituudeltaan lähempänä D21 erikoispitkää. Oman mausteensa kilpailuun tuo sääolosuhteiden epävarmuus. Viime vuonna satoi lunta edellisenä yönä ja tänä vuonna oli taas luvassa kohtalaisen lämmin, toisaalta maan osalta märkä keli. Viime vuonna alitin 10km matkalla aikaodotukseni 30 minuutilla kiitos letkojen, urien ja radan, jota pystyi vetämään hyvin suunnalla. Vaikka keski-ikäisten naisten jaksamisesta oltiin huolestuttu, Raatojuoksun perusteella juuri keski-ikäiset naiset ovat mieltyneitä pitkään suoritukseen. Itse olin D20km osallistujissa nuorekkaimmasta päästä: lähinnä yksi D35-sarjalainen löytyi. Pääsin lähtöviivalle viime vuoden Raadon Helena Haapomaan viereen, mikä oli suuri kunnia. 

Valmistautuminen Raatojuoksuun alkoi edeltävänä tiistaina. En ole erityisemmin tankannut urheilutapahtumiin, mutta ajattelin että voisi hyvä olla hieman plussan puolella kaloreiden suhteen. Siispä iltapäiväsymyksen iskiessä töissä söin yhdellä istumalla Fazerin pikkupullat ja karkkipussin. Taputtelin itseäni olalleni saatuani vahvistuksen kuinka hyvät edellytykset minulla on ultraurheiluun. Toisaalta jo seuraavana päivänä urheilukunto laski kun valitsin lounaaksi valmisruokakeiton ja karkkia ei tehnytkään enää mieli. Mielestäni kuitenkin pystyin säilyttämään kaloriplussan ti-pe. 

Vaikka yritin parhaani, antaisin silti fiilispohjaiseksi arvosanaksi päivän fysiikalle max 8 ja suunnistukselle 7. K-pisteellä olin vielä muutaman metrin päässä Veli Kankaasta eikä missään vaiheessa tullut tukosta, jossa olisi joutunut kävelemään. En ole tainnut vähään aikaan olla yhtä pihalla sijainnistani kuin matkalla ykkösrastille. Tiesin menneeni vasemmalle polulle, mutta vasta aukio+suolampi ennen ykkösrastia toivat tarkan varmuuden sijainnista. Aivokapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt sekä letkan mukana pysymiseen että hyvän suunnitelman tekoon. Sama laiskuus leimasi koko päivän suunnistusta ja rasteja oli yhteensä 32. Vaikka reitti ykköselle ei ollut optimaalinen, aika ei ollut huono verrattuna heihin, joiden kanssa eniten jaoin rastivälejä. Jotain etua siis sain päättömästä juoksemisesta. Jälkikäteen katsoessa missä 10km ja 15km keskusrastit sijaitsivat, olisi ollut vielä pidemmälle varaa juosta sokeasti muiden perässä.

Olin etukäteen spekuloinut kenen kanssa tulen päätymään miniletkaan. Toivoin, että se olisi hitain D20km GPS-seurattavista, joka veti samaan tahtiin 20km kuin minä 10km viime vuonna. Mutta realistisempi veikkaus oli tuttu kuntorasteilta, jonka kanssa päädyin Halikkoviestissä samaan letkaan 3-rastin jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että hän seuralaisineen saavuttavat minut juurikin rastilla 3. Totesinkin ääneen, että nyt olen saavuttanut oman tasoni. 

Pikkuhiljaa kohtaan lisää tyyppejä, jotka joko tietoisesti tai tietämättään ovat tavoittelemassa itse pääpalkintoa. Rastilla 8 seisoo nuori mies Rajamäen Rykmentin asussa. Mietin onko hän rastinvalvoja vai valokuvaaja. Sama tapahtuu rastilla 9 ja mies kysyy olenko nähnyt samannäköistä tyyppiä. Myöhemmin selvisi, että heillä oli suunnitelmissa vetää rata kaksistaan, mutta tapaaminen oli sovittu väärille rasteille. Ensimmäisellä parivaljakolla kävi parempi tuuri perhoshajontojen suhteen, mutta pojat näemmä joutuivat käymään ensin itsekseen perhoslenkit läpi. Matkalla rastille 10 vähän vanhempi mies liikkuu varmoin ottein. Hänkin päättää valita myöhemmin epäoptimaaliseksi osoittautuneen polun matkalla rastille 11. Myöhemmmin selviää, että kyseessä on viime vuoden Raadon mies Eki Haapomaa. Juomarastilla törmään Hannaan, jonka kanssa menin viime vuonna 10km peräkanaa. Hän on siinä kohtaa jo etenemässä 10km radan viimeiselle rastille. Jatkan pian mustapaitaisen miehen perässä, johon törmään myös toistuvasti matkan edetessä. Kun ollaan edetty radan kaukaisimpaan pisteeseen, alan yhä enemmän menettää toivoa että voisin olla vuoden Raato. Maasto on raskas polkujen ollessa mutavelliä ja suunnistus ei ole oikein sujuvaa. Myöskin yksi letkalainen totesi, että ei ole koskaan vetänyt Raatojuoksua yli neljään tuntiin, mutta nyt raja näyttäisi ylittyvän. Viimeisellä kierroksella rasteilla 27-32 toivekkuus 4h15min ajasta kuitenkin kasvaa ja olenkin itse asiassa 27-rastilla lähimpänä eli vain 2,5min päässä vuoden Raadosta. Häneen en törmännyt metsässä kun oli muuten koko ajan 5-10min edellä.

Kun olen päässyt viimeiselle rastille ja maalisuora 2km koittaa, alkaa olemaan jo hyvin konkreettista kuinka iso on tunnelman ero lähdön ja lopun välillä. Hölkkäilen käytännössä yksin loppuviitoitusta nähden Rajamäen Rykmentin pojat kaukana näkökentässä (hekin kertoivat tavanomaisen 20km ajan olevan 3h). En kuule, että ketään olisi tulossa takana. Kello on hyvin lähellä 14:30. Onnistun tekemään minipummin myös loppuviitoituksella alikulun jälkeen, mistä reitti jatkuu ylös pellolle traktorin ohi. Ajattelen, että pojat ovat todennäköisesti paremmassa asemassa palkinnolle ja toisaalta kukaan ei ole akuutisti uhkaamassa omaa asemaani (myöhemmin katsoin, että Eki Haapomaa oli 2min päässä). Lähellä maalia nimeäni huudetaan: muutama seurakaveri oli jäänyt vielä paikalle kun pari muutakin Rastihaukkaa viihtyi nelisen tuntia metsässä mukaan lukien yksi nuorimmista, joka rohkeni lähteä 15km matkalle. Saan pian tietää, että vuoden Raato on jo maalissa. Nopeimmat letkalaiset olivat tulleet 3min hänen jälkeensä maaliin ja minä 10min. Jään odottamaan tuleeko Harri goes outdoor (youtube) taholta videomateriaalia: hän puolestaan oli 10min liian nopea.

   

Jaksaminen koko neljän tunnin aikana oli tasaista, mutta etenemisen dynaamisuus vaihteli sen mukaan mitä sain minimaalista letkatukea ja mikä oli toivekkuus päästä maaliin ennen 14:30. Mukana oli 500kCal edestä energiaa ja juomapisteiden antimia (mehu, rusinat) tuli samoin hyödynnettyä. Vaikka hyytymistä tai kramppeja ei tullut, ehkä seuraavalla kerralla voisi olla enemmänkin mukana. Laskeskelin, että omien eväiden määrä oli hyvä minimi, mutta Juoksija-lehden artikkelin mukaan määrä olisi voinut olla jopa kaksinkertainen. Rasittavinta suorituksessa oli, että suunnistus tuntui melkein koko ajan vaativan keskittymistä lukuunottamatta muutamia polkuja: rogainingissa aivot saavat astetta enemmän lepoa. Ehkä aloin paremmin ymmärtämään lajin keskimatkoja suosivaa kulttuuria ja pidempien matkojen keskittymistä polkujuoksuihin. Parisuunnistus lienee yksi hyvä keino vähentää suunnistuksen rasittavuutta ja 20km häntäjoukoissa tämä lisää myös turvallisuutta: itse olin jo kahdesti melkein kompastumassa laskeutuessani rinteessä matkalla viimeiselle rastille. 

Nähden siihen, mikä fiilis itse suunnistamisesta jäi, olin yllättynyt että lopullinen arvioni virheistä ja huonoista reitinvalinnoista oli vain 17-24min koko suorituksen osalta. Sanoisin, että 1min virhettä per kilometri on minulle vielä tavanomainen, jopa hyvä suoritus. Jälkianalyysi siis paljasti, että pakka pysyi kasassa loppuun asti. Sijoitus D20km sarjassa oli kolmanneksi viimeinen, mikä ainakin alkukaudesta oli minulle tavanomainen sijoitus suunnistuskisoissa. Mainittakoon, että suoritusta oli hidastamassa myös sukat: laitoin sukkahousu-tyyppiset sukat alle ja normaalit sukat päälle rakkojen ehkäisemiseksi. Jalkojen iho säilyikin eheänä, mutta sukkia joutui toistuvasti rullaamaan paikoilleen. Vaikea sanoa olisinko ollut yksillä sukilla vahvempi kandidaatti vuoden Raadoksi, mutta kyllä niiden säätämiseen taisi ainakin 5min mennä. 

Vuoden 2025 Raato-tittelistä oli siis kamppailemassa am-mitalisteja, rogaining-kuninkaallinen, parempikuntoisia nuoria miehiä, 15km ensikertalainen H14-sarjalainen ja videomies. Vaikka palkinnon olisi voinut siis saada 15km reitillä, 20km osalta sanoisin että hyvä minimi olisi vo2max 45. Omani on urheilukellon perusteella muutaman pykälän parempi, mutta kokeneempi suunnistaja pärjännee pienemmällä moottorilla. Onko Timo Sildin Vo2max sitten 90? Yhden sivuston mukaan miesten ennätys olisi 97,5 ja Harri Kirvesniemellä lukema olisi ollut parhaimmillaan 91. Suunnistuksessa joka tapauksessa hyväkuntoinenkin on raato verrattuna huippuihin.