Vantaan hiihtorastit

Koska hiihtosuunnistusta on harvemmin tarjolla kuin muita tapahtumia, on luontevaa kokeilla lajia suoraan kisoissa. Harkitsin myös SM-kisoja, mutta jotenkin tuntui luontevammalta aloittaa AM-tasolta ja päätöksen sinetöi lapsen sairastuminen, joka kohotti riskiä sairastua itse. 

Hiihtosuunnistuksen ABC löytyy tarkempaa tietoa lajista. Kun X:ssä tuli puhe lajin hitaasta kuolemasta vähälumisten talvien takia, yritin jäljittää osallistujamäärää. 2006 pikamatka mukaan H21 sarjassa oli 94 osallistujaa ja D21 puolestaan 50. Viikonloppuna vastaavat luvut olivat H21/30 ja D21/24. Käsittääkseni 80-luvulla osallistujamäärät olivat selvästi isommat: eräs iäkkäämpi osallistuja muisteli olleen omassa sarjassaan vuonna -84 sijalla 109. 

Sain suosituksen kokeilla karttatelinettä edeltävästi, joten kävin pyörimässä Paloheinän laduilla edeltävänä perjantaina, mikä oli sekin kiinnostavaa, sillä hiihtäessä ei aktiivisesti ajattele, mikä suunnistusmäki on mikäkin hiihtomäki. Pohdin, että eikö täälläkin voisi järjestää matalan kynnyksen hiihtosuunnistuksen hyödyntäen pelkkää latuverkostoa (vaikka itse lajiin kuuluvat katkopolut). 

Sukset taisivat olla vähän liian hyvät metsän pienille poluille, mutta toisaalta pohjustuksen tekijä olisi ollut valmis myös hiomiseen. Ehkä omat "ykkösparit" oli siis paras valinta kun en hiihdossa varsinaisesti kisaile (en myöskään viitsi kiertää monta kertaa tykkilumilatua ja nyt ei ole otollisimmat vuodet pitkille Lapin matkoille). 

Lähdin kisaan jälleen kotikenttäedulla: Hakunila on läheisimpiä latuverkostoja ja olen myös Vastaan hiihtoseuran jäsen, vaikka en ole vielä osallistunut toimintaan.  

Tässä on kartta: 

Lähtö oli varsin epädynaaminen: huomasin että kartta pitää taittaa, jotta se mahtuisi telineeseen. Kesti hetki myös löytää K-piste kartalta ja ymmärtää minne mennä (se siitä kotikenttäedusta). Yllättäen kuitenkaan erot eivät olleet suuret sarjassani ykkösrastin osalta.

Kakkoselle tuli suurin ero suhteessa kärkeen eli 3min: ensinnäkään en huomannut optimireittiä kun silmäni eivät rekisteröineet oranssia katkoviivaa (olin toki lukenut kilpailuohjeista erityisohjeet tämän suhteen). Lähdin menemään pitkin kuntolatua (Hakunilan vakioreittejä) ja menin 100m risteyksen ohi, mistä olisi pitänyt kääntyä pienemmälle ladulle oikealle, eikä lähempänä rastiakaan hoksottimet toimineet yhtään nopeammin. 

Kulkemani reitti

Useita kiemurtelevia latuja sisältävä kartta sai pään pyörälle (kartan lukeminen juostessa on helpompaa), mutta toisaalta oli kiinnostavaa, että reitinvalintaa oli tarjolla. Esim 7-8 välillä alunperin olin kiertämässä oikealta (taisi olla suosituin reitti), mutta katsoessani, että nousu mäen päälle menee metsälatua pitkin, päädyin enemmän hyväkulkuista latua sisältävään reittiin. Pohdintaan ja varmisteluun meni kuitenkin sen verran aikaa, että väliajoissa tuota ei palkittu. Sinällään toki koko suoritukseni oli täynnä pieniä varmistelevia pysähdyksiä, Stravan mukaan reilun 15min edestä. 

Ensikertalaisena en ollut varma voiko vihreiden väylien ja teiden ulkopuolella hiihtää (väärä oletus, juuri oranssi väylä toimii näin) joten esim 3:lle en hyödyntänyt oiko-reittiä pellolla ja 7:lle tein tarpeettoman mutkan. Mitä katselin muiden seuralaisten suorituksia H40-radalla, oletettavasti kokeneempi hiihtosuunnistaja juuri hyödynsi enemmän reitinvalinnoissaan urien ulkopuolisia alueita. 

Vielä enemmän olisin voinut myös lukea ja pelkistää reittejä mäkien ja peltojen perusteella. Toisaalta meidän reitillä kovin suunnistaja (H55-sarjalainen Antti Virtanen, ranki 1 sekä toistuva maailmanmestari veteraanisarjoissa) onnistui pummaamaan 7-rastin, joka sijaitsi vihreässä metsässä ajautuen sen sijaan peltoa halkovalle oiko-reitille, joten silmät saa pitää auki kokeneempikin. 

Metsäladut oli paikoitellen aika haastavassa kunnossa, joten näistä ei turhaan varoiteltu: onneksi ei näyttänyt tulleen merkittävästi uusia naarmuja suksiin. Sopiva annos uhkarohkeutta on lajissa etu. Vaikka moni taitaa liikkua luistelusuksilla, luistelun mahdollistavat skinit voisivat olla ainakin itselle jopa parempi valinta mäkisessä maastossa (helpompi nousta kapealla uralla). 

Olen kerran osallistunut Ilveshiihtoon, joka lienee parasta treeniä offari-laskettelun ohella tämän lajin kapeimpiin uriin.  

Lopulta sijoitus oli 3/5. Ykkönen oli ylivoimainen ja voitti myös SM-sprintin, mutta koska hän eikä toiseksi sijoittunut kuulu Suunnistavaan Uusimaan seuraan, sain kunnian vastaanottaa kultaa. 

Ihan ilmaiseksi se ei tullut: kaikki rastit piti löytää ja jaksaa hiihtää ylämäet, eikä D45-sarjassakaan ollut nopeampaa hyväksytyn suorituksen saanutta uusimaalaista. Toisin sanoen haluan kannustaa kaikkia keski-ikäisiä naisia lajin pariin niin saadaan kovempi kilpailu!