Liikuntapsykologiaa

Keskustelin hiljattain bileissä psykologi Teemu Pauhan kanssa, joka on perehtynyt liikuntapsykologiaan. Hän kertoi olleensa mukana laatimassa artikkelia, jossa pohdittiin erilaisia tyylejä harrastaa: harrastus on joko tasapainoinen osa elämää tai sitten siitä on tullut elämäntyyli ja osa identiteettiä. Hän kertoi esimerkiksi, että aika harva tekee ylitöitä pystyäkseen omistamaan useamman kuukauden vuodesta sulkapallon pelaamiseen, mutta jos sulkapallon pelaaminen vaihdetaan lumilautailuun, tämä kuulostaa ymmärrettävämmältä. Hänen mukaansa tasapainoinen tyyli harrastaa on hyväksytympää kun taas toinen herkemmin herättää kritiikkiä. Osuvasti samoissa bileissä kiipeilytuttuni avautui, että hänen exänsä on eron jälkeen johdonmukaisesti pyyhkäissyt Tinderissä kaikki kiipeilijät vasemmalle. Kiipeilyhän harrastuksena voi tarkoittaa, että henkilö viettää kaikki lomansa Etelä-Euroopassa kiipeillen. 

Joku voisi vetää tästä blogista johtopäätökset, että suunnistuksesta on tullut minulle identiteetti ja elämäntapa. Lajissa on kieltämättä piirteitä, jotka tukevat tällaista: kilpailu on koukuttavaa ja tuo paineita treenata, suunnistusseura toimii yhteisönä. Laji on monipuolinen vähän kuten hampurilainen ruokalajina (tutkimuksen mukaan kuulemma tähän kyllästyy ruokalajina suhteellisen hitaasti): metsäsuunnistuksen ohella on sprintti, korttelirastit, rogaining, pyöräsuunnistus, hiihtosuunnistus, tarkkuussuunnistus, sisäsuunnistus ja ampumasuunnistus. Juoksemiselle toimii vastapainona ratamestarihommat ja muut talkootyöt. Helsingistä käsin kuntosuunnistuksia on lähes joka viikonpäivälle. Suunnistusvideotilit lisääntyvät ja Liveloxissa voi loputtomasti analysoida suorituksia. Kesäisin voi osallistua Kainuun rastiviikoille, Fin5:lle ja Lapland O-weeksille. Ulkomailla on myös omat tapahtumansa. 

Useaa toimintaa vapaa-ajallani on leimannut hurahtaminen, mutta jostakin syystä oma huomio ei ole vielä siirtynyt uuteen lajiin. Uskon, että yksi tekijä on, että suunnistuksessa on haastetta sopivasti: suurimman osan rasteista löytää rauhassa kävellen, mutta vaikeus on siinä, että rata pitäisi mennä lähempänä fyysistä rajaasi ainakin kilpailuissa, jolloin myös suunnistus vaikeutuu. Kiipeilyssä jotkut reitit tuntuvat lähes mahdottomilta, kun taas haastavamman kappaleen soitto pianolla ja kielten opiskelu vaativat pitkäjänteisyyttä. Metsäsuunnistukseen liittyy myös sattumanvaraisuutta: vaikka huonoa kulkukelpoisuutta kuvataan kartassa vihreän eri sävyillä, on toisinaan puhtaasta tuurista kiinni, että löydät hyväkulkuisen väylän. Sattumanvaraisuus viehättää myös sienestyksessä ja nykytaiteen katsomisessa, mikä ruokkii aivojen palkkiojärjestelmää.  

Sanoisin kuitenkin, että omassa suhteessa suunnistukseen kyse ei ole pelkästä intohimosta lajiin. Keski-ikäistyvänä pienen lapsen äitinä haluan priorisoida tehokasta kestävyysliikuntaa arjessani. Suunnistus on tästä näkökulmasta järkevä valinta ja samalla hauskempaa kuin pelkkä juokseminen. Suunnistus harvemmin myöskään vie koko päivää. Kisareissuille ehtii ohjelmoimaan myös muuta: esim SM-pitkän jälkeen kävimme Tammelan saunafestivaaleilla ja am-viestin jälkeen Fiskarsissa. Keskimäärin suunnistan 2-3 kertaa viikossa. Lomat suunnittelen kokonaisuus huomioiden: rastiviikot kyllä houkuttelisi, mutta olisi kiva jos mukana olisi kaveri myös pojalle. Ei mikään harrastus voi olla perheelliselle koko elämä ellei sitten lapsi innostu itse aidosti lajista.

Oma johtopäätökseni on, että elän tasapainoista elämää elämäntapalajin kanssa. En ole Tinderissä, mutta kyllä minut silti kannattaisi pyyhkäistä siellä vasemmalle.