Raatojuoksu 2025
Suunnistusblogi on ollut pitkään harkinnassa, mutta viimeisin sysäys siihen oli
kun selvisi, että 2025 Raatojuoksu 10km radan taltioinut vloggaaja+bloggaaja
Munkkirasti on julkaissut keittokirjan "Insinöörin keittokirja". Oma
taideblogini on nimeltään "Insinöörin taideopas" joskin tämä toimii nykyään
lähinnä Instagramissa. Nimi viittaa siihen, että minulla ei ole humanistisen
alan koulutusta, joten nautin lähtökohtaisesti kuvataiteesta ilman mittavaa
taidejargonin sanavarastoa. Koska insinöörit ovat yliedustettuina suunnistuksen
parissa, olen tässä skenessä enemmän oman ammattikuntani eli psykiatrian
edustaja. Tämä ei siis tarkoita, että määräisin itselleni pro auctore
ADHD-lääkkeitä vaan ymmärrän perusinsinööriä syvällisemmin virheiden hallintaan
liittyvää psykologiaa. Olen toki myös suunnistajana enemmän hajamielistä kuin
perfektionistista koulukuntaa.
Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin olen
osallistunut lisenssiä vaativiin suunnistuskisoihin. Vaikka am-mitali tuli
sprinttikisoista, olen ollut siinä käsityksessä, että pitkät suoritukset
olisivat oma juttuni. Ei ehkä vuorokausien ultramatkat, mutta ainakin sellaiset
2-4h suoritukset, joita on tullut tehtyä vuoden sisään rogainingissa ja Jukolan
pitkässä yössä. Nyt terveyden salliessa tavoitteena oli Vuoden raato- titteli
eli osallistuminen 20km matkalle. Toki oikeasti ajattelin, että pystyn parempaan
aikaan, mutta pitkän suorituksen aikana myös voi sattua kaikenlaisia virheitä...
Facebookin suunnistusryhmässä on ollut keskustelua kulttuurin siirtymisestä
keskipitkiin matkoihin. On tuotu huolta D21-sarjan niukasta osallistumisesta
SM-erikoispitkälle ja pohdittu miten keski-ikäiset naiset jaksavat Venlojen
viestin 2026 matkoja. Samoin ollaan argumentoitu, että pitkät matkat
karkoittavat nuorison lajista. Olen itse D40-sarjalainen ja oman sarjani
erikoispitkät matkat ovat noin 12km. Raatojuoksu on siis pituudeltaan lähempänä
D21 erikoispitkää. Oman mausteensa kilpailuun tuo sääolosuhteiden epävarmuus.
Viime vuonna satoi lunta edellisenä yönä ja tänä vuonna oli taas luvassa
kohtalaisen lämmin, toisaalta maan osalta märkä keli. Viime vuonna alitin 10km
matkalla aikaodotukseni 30 minuutilla kiitos letkojen, urien ja radan, jota
pystyi vetämään hyvin suunnalla. Vaikka keski-ikäisten naisten jaksamisesta
oltiin huolestuttu, Raatojuoksun perusteella juuri keski-ikäiset naiset ovat
mieltyneitä pitkään suoritukseen. Itse olin D20km osallistujissa nuorekkaimmasta
päästä: lähinnä yksi D35-sarjalainen löytyi. Pääsin lähtöviivalle viime vuoden
Raadon Helena Haapomaan viereen, mikä oli suuri kunnia.
Valmistautuminen
Raatojuoksuun alkoi edeltävänä tiistaina. En ole erityisemmin tankannut
urheilutapahtumiin, mutta ajattelin että voisi hyvä olla hieman plussan puolella
kaloreiden suhteen. Siispä iltapäiväsymyksen iskiessä töissä söin yhdellä
istumalla Fazerin pikkupullat ja karkkipussin. Taputtelin itseäni olalleni
saatuani vahvistuksen kuinka hyvät edellytykset minulla on ultraurheiluun.
Toisaalta jo seuraavana päivänä urheilukunto laski kun valitsin lounaaksi
valmisruokakeiton ja karkkia ei tehnytkään enää mieli. Mielestäni kuitenkin
pystyin säilyttämään kaloriplussan ti-pe.
Vaikka yritin parhaani, antaisin silti
fiilispohjaiseksi arvosanaksi päivän fysiikalle max 8 ja suunnistukselle 7.
K-pisteellä olin vielä muutaman metrin päässä Veli Kankaasta eikä missään
vaiheessa tullut tukosta, jossa olisi joutunut kävelemään. En ole tainnut vähään
aikaan olla yhtä pihalla sijainnistani kuin matkalla ykkösrastille. Tiesin
menneeni vasemmalle polulle, mutta vasta aukio+suolampi ennen ykkösrastia toivat
tarkan varmuuden sijainnista. Aivokapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt
sekä letkan mukana pysymiseen että hyvän suunnitelman tekoon. Sama laiskuus
leimasi koko päivän suunnistusta ja rasteja oli yhteensä 32. Vaikka reitti
ykköselle ei ollut optimaalinen, aika ei ollut huono verrattuna heihin, joiden
kanssa eniten jaoin rastivälejä. Jotain etua siis sain päättömästä
juoksemisesta. Jälkikäteen katsoessa missä 10km ja 15km keskusrastit
sijaitsivat, olisi ollut vielä pidemmälle varaa juosta sokeasti muiden perässä.
Olin etukäteen spekuloinut kenen kanssa tulen päätymään miniletkaan. Toivoin,
että se olisi hitain D20km GPS-seurattavista, joka veti samaan tahtiin 20km kuin
minä 10km viime vuonna. Mutta realistisempi veikkaus oli tuttu kuntorasteilta,
jonka kanssa päädyin Halikkoviestissä samaan letkaan 3-rastin jälkeen. Ja
niinhän siinä kävi, että hän seuralaisineen saavuttavat minut juurikin rastilla
3. Totesinkin ääneen, että nyt olen saavuttanut oman tasoni.
Pikkuhiljaa kohtaan
lisää tyyppejä, jotka joko tietoisesti tai tietämättään ovat tavoittelemassa
itse pääpalkintoa. Rastilla 8 seisoo nuori mies Rajamäen Rykmentin asussa.
Mietin onko hän rastinvalvoja vai valokuvaaja. Sama tapahtuu rastilla 9 ja mies
kysyy olenko nähnyt samannäköistä tyyppiä. Myöhemmin selvisi, että heillä oli
suunnitelmissa vetää rata kaksistaan, mutta tapaaminen oli sovittu väärille
rasteille. Ensimmäisellä parivaljakolla kävi parempi tuuri perhoshajontojen
suhteen, mutta pojat näemmä joutuivat käymään ensin itsekseen perhoslenkit läpi.
Matkalla rastille 10 vähän vanhempi mies liikkuu varmoin ottein. Hänkin päättää
valita myöhemmin epäoptimaaliseksi osoittautuneen polun matkalla rastille 11.
Myöhemmmin selviää, että kyseessä on viime vuoden Raadon mies Eki Haapomaa.
Juomarastilla törmään Hannaan, jonka kanssa menin viime vuonna 10km peräkanaa.
Hän on siinä kohtaa jo etenemässä 10km radan viimeiselle rastille. Jatkan pian
mustapaitaisen miehen perässä, johon törmään myös toistuvasti matkan edetessä.
Kun ollaan edetty radan kaukaisimpaan pisteeseen, alan yhä enemmän menettää
toivoa että voisin olla vuoden Raato. Maasto on raskas polkujen ollessa
mutavelliä ja suunnistus ei ole oikein sujuvaa. Myöskin yksi letkalainen totesi,
että ei ole koskaan vetänyt Raatojuoksua yli neljään tuntiin, mutta nyt raja
näyttäisi ylittyvän. Viimeisellä kierroksella rasteilla 27-32 toivekkuus 4h15min
ajasta kuitenkin kasvaa ja olenkin itse asiassa 27-rastilla lähimpänä eli vain
2,5min päässä vuoden Raadosta. Häneen en törmännyt metsässä kun oli muuten koko
ajan 5-10min edellä.
Kun olen päässyt viimeiselle rastille ja maalisuora 2km koittaa, alkaa olemaan
jo hyvin konkreettista kuinka iso on tunnelman ero lähdön ja lopun välillä.
Hölkkäilen käytännössä yksin loppuviitoitusta nähden Rajamäen Rykmentin pojat
kaukana näkökentässä (hekin kertoivat tavanomaisen 20km ajan olevan 3h). En
kuule, että ketään olisi tulossa takana. Kello on hyvin lähellä 14:30. Onnistun
tekemään minipummin myös loppuviitoituksella alikulun jälkeen, mistä reitti
jatkuu ylös pellolle traktorin ohi. Ajattelen, että pojat ovat todennäköisesti
paremmassa asemassa palkinnolle ja toisaalta kukaan ei ole akuutisti uhkaamassa
omaa asemaani (myöhemmin katsoin, että Eki Haapomaa oli 2min päässä). Lähellä
maalia nimeäni huudetaan: muutama seurakaveri oli jäänyt vielä paikalle kun pari
muutakin Rastihaukkaa viihtyi nelisen tuntia metsässä mukaan lukien yksi
nuorimmista, joka rohkeni lähteä 15km matkalle. Saan pian tietää, että vuoden
Raato on jo maalissa. Nopeimmat letkalaiset olivat tulleet 3min hänen jälkeensä
maaliin ja minä 10min. Jään odottamaan tuleeko Harri goes outdoor (youtube)
taholta videomateriaalia: hän puolestaan oli 10min liian nopea.
Jaksaminen koko neljän tunnin aikana oli tasaista, mutta etenemisen dynaamisuus
vaihteli sen mukaan mitä sain minimaalista letkatukea ja mikä oli toivekkuus
päästä maaliin ennen 14:30. Mukana oli 500kCal edestä energiaa ja juomapisteiden
antimia (mehu, rusinat) tuli samoin hyödynnettyä. Vaikka hyytymistä tai
kramppeja ei tullut, ehkä seuraavalla kerralla voisi olla enemmänkin mukana.
Laskeskelin, että omien eväiden määrä oli hyvä minimi, mutta Juoksija-lehden
artikkelin mukaan määrä olisi voinut olla jopa kaksinkertainen. Rasittavinta
suorituksessa oli, että suunnistus tuntui melkein koko ajan vaativan
keskittymistä lukuunottamatta muutamia polkuja: rogainingissa aivot saavat
astetta enemmän lepoa. Ehkä aloin paremmin ymmärtämään lajin keskimatkoja
suosivaa kulttuuria ja pidempien matkojen keskittymistä polkujuoksuihin.
Parisuunnistus lienee yksi hyvä keino vähentää suunnistuksen rasittavuutta ja
20km häntäjoukoissa tämä lisää myös turvallisuutta: itse olin jo kahdesti
melkein kompastumassa laskeutuessani rinteessä matkalla viimeiselle rastille.
Nähden siihen, mikä fiilis itse suunnistamisesta jäi, olin yllättynyt että
lopullinen arvioni virheistä ja huonoista reitinvalinnoista oli vain 17-24min
koko suorituksen osalta. Sanoisin, että 1min virhettä per kilometri on minulle
vielä tavanomainen, jopa hyvä suoritus. Jälkianalyysi siis paljasti, että pakka
pysyi kasassa loppuun asti. Sijoitus D20km sarjassa oli kolmanneksi viimeinen,
mikä ainakin alkukaudesta oli minulle tavanomainen sijoitus suunnistuskisoissa.
Mainittakoon, että suoritusta oli hidastamassa myös sukat: laitoin
sukkahousu-tyyppiset sukat alle ja normaalit sukat päälle rakkojen
ehkäisemiseksi. Jalkojen iho säilyikin eheänä, mutta sukkia joutui toistuvasti
rullaamaan paikoilleen. Vaikea sanoa olisinko ollut yksillä sukilla vahvempi
kandidaatti vuoden Raadoksi, mutta kyllä niiden säätämiseen taisi ainakin 5min
mennä.
Vuoden 2025 Raato-tittelistä oli siis kamppailemassa am-mitalisteja,
rogaining-kuninkaallinen, parempikuntoisia nuoria miehiä, 15km ensikertalainen
H14-sarjalainen ja videomies. Vaikka palkinnon olisi voinut siis saada 15km
reitillä, 20km osalta sanoisin että hyvä minimi olisi vo2max 45. Omani on
urheilukellon perusteella muutaman pykälän parempi, mutta kokeneempi suunnistaja
pärjännee pienemmällä moottorilla. Onko Timo Sildin Vo2max sitten 90? Yhden
sivuston mukaan miesten ennätys olisi 97,5 ja Harri Kirvesniemellä lukema olisi
ollut parhaimmillaan 91. Suunnistuksessa joka tapauksessa hyväkuntoinenkin on
raato verrattuna huippuihin.


Kommentit
Lähetä kommentti